Satakieliohjelma 20 vuotta: Satakielen lentoon lähtöä seuraamassa
Oli niin uskomatonta, helpottavaa ja voimaannuttavaa, kun Satakielen laulu alkoi! Oli kuin iso taakka ja vastuu olisi otettu meidän vanhempien harteilta; niin sen silloin koin, vaikkei tuota vastuuta kukaan meille ollut sälyttänytkään. Tyttäremme oli saanut sisäkorvaistutteen – tai implantin, kuten silloin vallan puhuttiin – ensimmäisenä syntymäkuurona HYKS:ssä kesäkuussa 1997. Oli käsittämättömän raskasta olla yksi uranuurtajavanhemmista tällä erittäin emotionaalisella kuulovammakentällä. Kuuron lapsen myötä tuntui siltä kuin olisimme joutuneet tahtomattamme taistelukentälle, jossa panoksena olivat viittomakielen asema ja viittomakielisten oikeudet ja toisaalta oikeutemme olla vanhempia ja tehdä lastamme koskevat päätökset niin kuin parhaaksi näimme.
Samana vuonna 1999 kuin Satakieli-projekti – myöhemmin Satakieli-ohjelma – sai rahoituksen ja sen jälkeen käynnistyi, olimme muutamien vanhempien kanssa perustaneet sisäkorvaistutelasten valtakunnallisen yhdistyksen LapCI ry:n. Meillä oli valtavasti tavoitteita ja suunnitelmia, mutta ei juurikaan resursseja. LapCI:n mahdollisuudet alkuvaiheessa olivat lähinnä perheiden yhteen saattaminen, jonkinasteisen vertaistuen antaminen ja kaiken kaikkiaan hyvin pienimuotoinen toiminta. Kun sitten rinnalle käynnistyi ammattimaisesti alusta saakka toiminut Satakieli, johon meidät vanhemmat ja LapCI ry otettiin alusta saakka mukaan, toteutuivat sen myötä kaikki LapCI:nkin tavoitteet – ja paljon enemmän.
Meitä vanhempia oli Satakieli-projektin ohjausryhmässä muistaakseni kolme: Eva-Lill Seligson, minä ja huonokuuloisten lasten vanhempien edustaja. Eva-Lill edusti ruotsinkielisiä perheitä, minä suomenkielisiä, ja molemmat olimme myös LapCI ry:n hallituksen jäseniä, minä osan ajasta myös puheenjohtaja. Muuten ohjausryhmä koostui kuulovammakentän asiantuntijoista, mm. yliopistosairaaloiden, sekä puheterapian ja kuulon kuntoutuksen huippuammattilaisista. Oli suorastaan liikuttavaa, millä painoarvolla ja kunnioituksella meihin vanhempiin suhtauduttiin, miten meidän näkemyksiämme kuultiin ja huomioitiin. Tunsimme todella olevamme kokemusasiantuntijoita, vaikka sitä sanaa ehkä silloin ei vielä tunnettukaan. Luulen, että tällainen ajattelu ja toiminta oli vielä 20 vuotta sitten melko uudistusmielistä. Todettava on kyllä tässä yhteydessä, että myös HYKS:n Kuulokeskuksessa saimme kokea ihan vastaavanlaista kohtelua enimmäkseen. Tästä kaikille lämpimät kiitokset edelleen!
Satakielen ohjausryhmässä oli todella antoisia, mielenkiintoisia keskusteluja, mutta sen ainakin meille vanhemmille silloin näkyvin hedelmä, vuosittainen Satakieliseminaari, oli alusta saakka valtavan tiedon lähde, sekä vanhempien että ammattilaisten kohtaamisten paikka. Siellä tuo sama yhdenvertaisuuden ja kumppanuuden henki jatkui. Silloinen tehotrio Eeva Lehto, Ritva Parkas ja Marja Hasan ällistyttivät jatkuvasti innovatiivisuudellaan, tehokkuudellaan ja ennen kaikkea valtavalla tunneälyllään. Satakielen kontaktien myötä saimme aina hienoja tuulahduksia myös ulkomailta, ja ne antoivat uskoa lastemme hyvään tulevaisuuteen.
Olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen saanut olla silloin 20 vuotta sitten käynnistämässä sekä LapCI ry:tä että omalta osaltani myös tukemassa Satakielen lentoon lähtöä. Kiitos!
Kaisa-Leena Hannikainen (ent. Harjunmaa)
