Terveisiä perheestä – Arki on voimavara
Syysterveiset Limingasta, Oulun kupeesta!
Sopiva koti, hyvällä paikalla, sopivan etäisyyden päästä Oulusta toi viisi vuotta sitten meidän silloisen perheen eli äidin, isän ja kaksi pientä poikaa Liminkaan. Sen jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä pojalla ja joulukuussa yksivuotissynttäreitään viettävällä Wallu-koiralla.
Näin syysloman jäljiltä akut on ladattu ja arki jatkuu seuraavaa lomaa odotellen. Syysloma sujui kotona puuhastellen, ulkoillen, ensilunta ihmetellen ja pääsivätpä lapset mummun hoivaankin pariksi päiväksi.
Tämä syksy onkin ollut monella tapaa meidän perheelle jännittävä ja erilainen. Sillä esikoisemme aloitti ekaluokan ja keskimmäinen poikamme, jolla on vaikea kuulovamma, aloitti esikoulun 30 kilometrin päässä Oulussa Valteri-koulussa. Haastavan päivähoitovaiheen jälkeen me vanhemmat olemme olleet iloisia ja kiitollisia, että lapselle löytyi sopiva esikoulupaikka, jossa hän viihtyy hyvin ja jossa on mahdollisuudet oppia ja olla tasavertainen muiden kanssa.
Aavistus keskimmäisen poikamme kuulovammasta saatiin jo synnytyssairaalassa, kun lapsi ei läpäissyt kuuloseulaa. Varmistus asiaan saatiin pojan ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen. Tieto oli meille vanhemmille melkoinen järkytys, koska suvussa/tuttavapiirissä ei ollut kuulovammaisia ja kaikki oli niin uutta, ihmeellistä ja hieman pelottavaakin.
Kuulokojeet tulivat kuitenkin nopeasti tutuksi ja osaksi arkea. Oli kuitenkin kausia, jolloin kuulokojeet olivat aina jossain muualla kuin korvissa. Muistan aikoja, jolloin sain joka päivä laittaa niitä korviin takaisin kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Onneksi nämä ajat ovat enää muisto vain.
Monia – näin jälkikäteen – huvittavia tilanteita on myös syntynyt, kun kuulolaitteet ovat joutuneet hukkaan. Kerran naapurit ihmettelivät, että onko meillä kaikki ihan kunnossa, kun konttasimme iltahämärässä pitkin pihaa. Pojan kuulolaite oli tippunut ulos, ja sillä kertaa se löytyi lähimetsästä. Kerran poika tiputti kuulolaitteen päiväkodin terassin laudoituksen väliin. Kunnan miehet eivät olleet kovin tyytyväisiä, kun joutuivat purkamaan terassin laudoitusta, mutta kuulolaite löytyi!
Poikamme hyötyi alusta asti kuulolaitteista, mutta ei tarpeeksi hyvin puheen oppimista ajatellen. Pojan ollessa kaksivuotias päädyttiin leikkaamaan toiselle puolelle sisäkorvaistute. Leikkaus itsessään ja siitä toipuminen sujui hyvin, ja lapsi hyötyi myös istutteesta. Lapsellamme todettiin myös kuulohermossa rakenteellinen poikkeavuus, joka näkyy tällä hetkellä niin, että pojan kuulon taso vaihtelee melko paljon. Saattaa olla päiviä, jolloin poika kuulee todella hyvin, mutta on myös päiviä, jolloin poika ei kuule juuri mitään. Tämä on tuonut mukanaan omat haasteensa.
Puheen rinnalla käytämme paljon viittomia, kuvia ja piirrämme. Lapsemme on hienosti keksinyt myös itse keinoja ilmaista itseään silloin kun sanat eivät riitä, ja on erittäin sinnikäs eikä lannistu, vaikka ei heti tulisikaan ymmärretyksi.
Esikoisemme sai minut hiljaiseksi kolmevuotiaana kysyessään, että ”Äiti, miksi te olette halunneet kaksi lasta, jotka kuulee ja yhden, jolla on kuulolaitteet?” Kysymys sai minut silloin hiljaiseksi, mutta vastaukseni ”Äiti ja isi halusi juuri teidät”, kelpasi lapselle. Niinhän se on, olen tosi onnellinen saadessani olla juuri näiden lasten äiti.
Ja kyllä elämä erityislapsen äitinä on opettanut todella paljon. Haasteita on riittänyt, mutta toisaalta pienet opitut asiat ovat saanet välillä onnenkyyneleet pintaan. Vaikka arki on monesti hektistä – työn, koulun ja lasten harrastusten yhteensovittamista – niin kyllä se ihan tavallinen arki on meidän perheelle sitä kaikkein parasta ja suurin voimavara. Eihän ilman arkea olisi juhlaakaan.
Toivottavasti saadaan pian pysyvä lumipeite maahan ja oikea talvi. Mukavaa Joulun odotusta jokaiseen kotiin!
