Terveisiä perheestä – Hillilän kylän aarteet

Nämä terveiset ja kuulumiset tulevat Himangan Hillilän kylältä, Lestijoen rannalta, jossa meidän viisihenkinen perheemme asuu. Perheeseemme kuuluu äiti, isä, 14-vuotiaat kaksospojat sekä 7-vuotias tytär.

Emme asu ihan ”rannalla”. Joki on 150 metrin päässä kodistamme. Jokakeväinen, aina yhtä kiehtova juttu, on meillä jäidenlähtö. Olen kasvanut joen rannalla, siltikin jäidenlähtö jaksaa innostaa joka vuosi. Ja kutina, tuleeko tulvia? Kun miehemme kanssa vajaa 20 vuotta sitten mietimme mahdollista talon paikkaa, emme uskaltaneet rakentaa lähemmäksi jokea, koska lapsuudestani on muistoja, kun tulvavesi ylsi melkein lähistöllä olevaan kotiini ja pelto muuttui isoksi järveksi. Tänä keväänä ei tullut tulvia. Eikä em. isoja tulvia ole onneksi ollut pitkään aikaan.

Meidän kylämme on myös turvallinen paikka asua niin pienille kuin isoillekin ja kun kotimme on metsän siimeksessä, täällä on lapsilla tilaa touhuta, temmeltää, kiipeillä ym. Ihan kotimme vieressä on isot kivet, joille pojat aikoinaan ahkerasti kiipeilivät ja äidillä oli välillä sydän sykkyrällä. Kylää halkova maantie sen sijaan on kapea ja siinä on kovasti liikennettä mm. rekkoja. Ja kun on kyseessä pyöräilevä lapsi, jolla on kuulokojeet, nii-in… Ja vaikka ei olisikaan kuulonalenemaa… Toinen pojistamme (jolla ei ole kuulonalenemaa) joutui pari vuotta sitten liikenneonnettomuuteen kyseisellä maantiellä pyöräillessään. Oli tuulinen ilma, eikä hän kuullut takaa tulevan auton ääntä. Onneksi ei käynyt pahemmin, oli varjelus matkassa… Pyörätie meidän kylällemme olisi ihan ehdoton juttu ajatellen ihan kaikkia kyläläisiä, sekä pieniä että isoja.

Kyläkoulumme loppui juuri sinä vuonna, kun poikamme aloittivat koulutiensä. Se harmitti silloin kyllä kovasti, mutta nyt on jo tottunut siihen, että lapsemme käyvät koulussa seitsemän kilometrin päässä ”kirkolla”. Koulukyyditys hoituu linja-autolla tai taksilla ja tytärtämme me vanhemmat osin kuljetammekin kouluun. Asioilla on puolensa ja puolensa ja yksi tärkeä positiivinen puoli nykyisellä koululla on se, että siellä on erityisopetus hyvin saatavilla.

Kuulokojeet tulivat tutuiksi meidän perheellemme kahdeksan vuotta sitten. Tuolloin toisen poikamme kuulonalenema (lieväasteinen) varmistui ja hän sai kuulokojeet. Hän oli silloin eskari-ikäinen. Toki jo pitkään me vanhemmat olimme epäilleet, että poikamme ei kuule ihan niin kuin pitäisi. Kun hänen kaverinsa kysyi en-simmäisen kerran kojeet nähdessään, että mitä hänellä on korvissaan, poikamme vastasi: ”Nämä on mun aarteet.” Kyllä siinä äidin ja isän sydän pomppasi liikutuksesta. Vaikka vuosien myötä ne kojeet eivät niin mieluisat ole aina olleetkaan eivätkä ole aina nykyäänkään, tuo lause säilyy kyllä mielessämme aina .

Pian sen jälkeen, kun poikamme sai kuulokojeet, myös toinen meistä vanhemmista sai kojeet. Ja toiselle vanhemmista on tehty korvaleikkaus otosskleroosin vuoksi. Tyttäremme sai kuulokojeet nelivuotiaana. Mahdollisesti olisi saanut jo aiemminkin, mutta korvatulehduskierre ja korvien putkittaminen siirsi tutkimuksia ja diagnoosin varmistumista. Tyttäremme kuulonalenema on keskivaikean ja lieväasteisen rajalla. Niin kuin po-jallemme kojeet olivat hänen aarteensa, avasivat ne tyttärellemmekin ”uuden maailman”, johon kuului paljon uusia ääniä ja niiden ihmettelemistä. Puheenkehityskin alkoi saada uutta vauhtia.

K-PKS:n kuntoutusohjaajat ovat olleet apunamme ja tukenamme heti alusta lähtien arjen asioissa ja huoleh-tineet päiväkodin ja koulun henkilökunnan perehdyttämisestä, akustiikka- ja apuvälineasioista ym. Siitä olemme todella kiitollisia. OYS on se meillekin tuttu ja turvallinen sairaala niin kuin Maria-Theresakin kirjoitti. Foniatrian päiväyksikköön haikaili muutama vuosi sitten poikamme ja nyt myös tyttäremme, kun kont-rollit siirtyivät poliklinikan puolelle. Poikamme kontrollit ovat sittemmin siirtyneet K-PKS:aan. On se vain hyvä juttu, että voimme tarpeen tullen, esim. korvakappaleen rikkoontuessa tai koko kojeen mentyä hukkaan, soittaa kuuloasemalle, että nyt olisi taas toinen korvakappale rikki tai toinen koje mennyt hukkaan tai… Ymmärrystä riittää ja apu on saatavilla, mitä arvostamme kovasti.

Monenlaista on sattunut vuosien varrella kuulokojeisiin liittyen, hauskojakin tilanteita, vaikka eivät ne sillä hetkellä välttämättä ole kyllä yhtään naurattaneetkaan. Kuulokojeita on etsitty milloin talviselta meren jäältä, kotipihalta tai koulun pihalta, leirintäalueelta ym. ym. Ja mikä riemu, kun koje onkin löytynyt vaikkapa housujen taskusta. Ja useimmiten kojeet ovat löytyneet, joko omin tai ulkopuolisin voimin. Joskus koje on ollut hukassa vain meiltä vanhemmilta, ei pojaltamme, joka on katsonut parhaimmaksi laittaa kojeen varmaan paikkaan…

Kotiarkemme on monin tavoin vauhdikasta ja usein äänekästäkin. Lasten erilaiset terapiat ovat kuuluneet arkeemme pitkään. Pakastimemme ovessa olevassa kortissa (jääkaapin ja pakastimen ovessa niitä on lukuisia, myöskin magneetteja) lukee: ”Hei Haloo, pysähdy välillä. Elämä on tässä…” Ja toisessa kortissa: ”Ihan tavallinen päivä se vasta ihana päivä onkin.” Näillä ajatuksilla haluan toivottaa kaikille lukijoille aurinkoista kevättä! Ja vielä yhden magneetin teksti: ”Eteenpäin mennään, vaikka vähän vastustaakin.” Asioilla on tapana järjestyä…

Kevätterveisin Marjo, Satakieliohjelman vertaistukihenkilö