Terveisiä perheestä – Paratiisisaaren elämää
Terveisiä saarella asuvasta perheestä!
Kevät saapui vauhdilla tänne saareen eli kahdessa päivässä maisema muuttui kuin Luontoäidin taikasauvan heilautuksesta. Meidän perheellemme tämä on toinen kevät täällä Perämeren suurimmalla saarella, vajaan tuhannen asukkaan Hailuodossa. Iso keltainen lautta toi koko perheen, äidin, isän, kolme lasta ja koiran, aivan uuteen maailmaan, jossa elämistä emme ole katuneet päivääkään. Jos olisin saanut kympin joka kerran kun minulta kysytään “Miksi ihmeessä muutitte Hailuotoon?”, olisin melkein miljonääri. Alkuperäisten syiden takana on entistä helpompi seistä, sillä ne ovat osoittautuneet ihan oikeiksi. Täällä on uskomattoman kaunis ja monimuotoinen luonto eli meri ympärillä, majakka, paljon hiekkaa, runsas linnusto ja se rauha. Huh! Pimeänä talvi-iltana, kun menet ulos, ei kuulu yhtään mitään, vain oma hengitys ja verenkohina korvissa. Talven syvänsinisessä pimeydessä tähdet ja revontulet näkyvät upeasti. Täällä voisi kuulla jopa tähtien tuikkeen.
Kuulovammaiselle pojallemme tämä saari on ollut turvallinen ympäristö elää ja käydä koulua. Ensimmäisenä vuonna hän kulki taksilla kouluun, kun kojeen säädöt olivat alkuvaiheessa vastakuuroutuneessa korvassa ja implanttileikkaus toiseen korvaan oli tuore juttu. Nyt kun säädöt ovat hyvällä mallilla, hän voi jo kulkea pyörällä, kun pyörätie lähtee heti postilaatikoltamme suoraan koululle. Saaren halkaiseva yksi maantie tarvitsee ylittää vain kerran koulun kohdalla. Meillä on melkein uusi koulurakennus, jossa on sekä ala- että yläkoulu, mukavat opettajat ja yhteensä alle 70 oppilasta, jotka kaikki tuntevat toisensa. Se luo lapselle turvaa ja saaren asukkaat auttavat toisiaan ihan oikeasti. Tokaluokkalaiseltamme lähti koulumatkalla pyörästä kettinki irti, hän pysäytti ohiajavan luotolaisen auton ja pyysi apua. Täti ei osannut auttaa, vaan pyysi poikaa odottamaan hetken. Kohta tuli paikalle hänen miehensä, joka laittoi kettingin paikoilleen, ja poika pääsi kotiin. Näin naisen parin päivän päästä kaupalla ja kiitin vielä kerran avusta. Täällä uskallan päästää kuulovammaisen poikamme yksin pyörällä koulun lintu- ja kuvataidekerhoon, kauppaan, kirjastoon, hammashoitolaan eli kaikki tarpeellinen on pienen miehen ulottuvilla yhden pyörätien varrella. Jos jotain sattuu, hän voi soittaa minulle, kun olen saarella töissä, tai kysyä apua joltain aikuiselta, sillä saarelaiset tuntevat toisensa ja kuka on kenenkin lapsi ja mistä äiti löytyy.
Meille oli erittäin tärkeää muuttoa suunnitellessa, että olemme tutun ja turvallisen sairaalamme OYS:n toiminta-alueella. Viimeksi pari iltaa sitten poikamme tuumasi, että “on se hyvä kun me asumme näin lähellä OYS:a”. Tottahan se on, kartasta katsottuna olemme hyvin lähellä Oulua, vaan kun lähdemme kotoa, niin menee vähintään 1,5 tuntia että olemme sairaalassa. Lapsi kuitenkin mieltää matkan lyhyeksi ja hänelle on tärkeää käydä tuttujen hoitajien ja lääkäreiden luona tutussa paikassa. Hälytyslennolla oleva pelastushelikopteri on tuttu näky saarellamme, joten tiukassa paikassa saarelaiset saavat apua nopeastikin.
No, onhan tässä saarielämässä välillä omia pieniä ihmeellisyyksiä joihin olemme törmänneet. Sehän oli jo alussa selvää että tänne pääsee vain lautalla, siis silloin kun se kulkee eli ei ole rikki/vuosihuollossa/odota ambulanssia jommallakummalla rannalla. Jos lautta ei kulje, emme kulje mekään ja piste! Onneksi noita ei kulje -hetkiä on harvoin. Viime talvena emme saaneet jäätietä, ja kun tänä talvena tilanne korjaantui, oli aika vapauttava tunne ajaa selkosella jäätä pitkin lautan aikatauluista riippumattomana. Lapsista on ollut jännää ajaa autolla veden päällä keskellä merta. Kohta saamme katsoa lautalta jäistä vapautunutta merta ja tuumata, että tuosta me ajoimme autolla. Puolen tunnin lauttamatkassa on silti oma eksotiikkansa.
Olen syönyt herkullisen lautta-aamiaisen autossa monet kerrat. Onhan se hienoa ja ainutlaatuista katsoa aamuauringossa kimmeltävää merta höyryävää teetä siemaillen ja eväsleipää mutustaen. Siinä unohtuu aikainen aamuherätys ja huonosti nukuttu yö.
Toinen ihmeellisyys ovat sähkökatkot. Kun meiltä menevät sähköt, on turha sännätä ikkunaan ja katsoa naapuriin. Siellä on sama tilanne kuten kaikilla muillakin, sillä ihan oikeasti koko saari on pimeänä. Eräänä talvipäivänä koululaisemme olivat tulossa pyörillä koulusta, kun saari pimeni; pihavalot, katuvalot, kaikki. Olihan se mystistä! Täydellinen pimeys kaikkialla näin nykyaikana, jolloin sähköä on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä. Lapset napsauttivat pyöristä valot päälle ja polkivat kotiin, jossa äiti odotti portailla otsalamppu loistaen. Katkokset ovat toki lyhyitä, ja kun niihin varautuu etukäteen, ei kenellekään tule paniikkia. Lapset osaavat hakea otsalamput pimeässäkin. Tuosta syystä meillä on joka paikassa otsalamppuja ja paljon paristoja kodinhoitohuoneen kaapissa.
Sää ja varsinkin tuulet ovat saaneet uuden merkityksen saarielämämme aikana. Voimakkuuden lisäksi myös ilmansuunnalla on vaikutusta. Lapsetkin osaavat seurata säätiedotuksia ihan eri tavalla kuin ennen. Täällä tuulee melkeinpä aina, niinpä entisen elämän myrskytuuli ei tunnu enää missään, kun sellaisiin lukemiin on jo tottunut. Nyt pitää olla roimasti enemmän metriä sekunnissa, jotta se tuntuu joltain. Kotimme on suojaisessa paikassa, johon kaikki tuulet eivät osu. Sitten kun tuulee kunnolla etelä-lounas-länsisuunnasta, niin puuskissa terassin katto nitisee ja natisee. Siksipä täällä ruuvataan kaikki kunnolla kiinni, ettei tarvitse hakea kattopeltejä pitkin tonttia. Sateella ja kevättulvien aikaan tonttimme hiekkaisuus on pelastus. Niin paljoa ei ole vielä satanut että olisimme saaneet edes lammikkoa pihalle, eivätkä sulamisvedet jää uneksimaan pihamaalle menneestä talvesta. Tämä oli ihmeellistä äidille, joka on elänyt savimaalla monta kevättä läpimärkien ja rapaisten kurahousulasten kanssa, tontilla jossa keväällä otettiin pitkospuut esille, ja joita pitkin kuljettiin etupihan poikki kotiovelle. Lapsista se oli jännää, mutta ei äidistä. Nyt nautin tästä tilanteesta täysin siemauksin. Samettinurmea ei ole, mutta harmaa jäkälä on kaunista.
Lapsista on ollut ihmeellistä kuinka paljon voi olla joutsenia, hanhia ja kurkia pellolla yhtä aikaa ja se meteli! Kuulovammainen poikammekin tuumasi viimesyksynä, että ”Äiti, tuota meteliä minäkään en voi olla kuulematta!” Niinpä niin, entisen kotiseudun räkättirastasparvet ovat muuttuneet joutsenhanhikurkiparviksi. Se on Elämys isolla E:llä, johon ei kyllästy.
Tämä saari on osoittanut olevansa juuri sellainen kuin toivoimme. Täällä arki on asettunut sellaisiin uomiin, jossa myös kuuro lapsi voi elää ihan tavallista lapsen elämää, turvallisesti. Kun kirjoitan viestiin tuttavalleni “Terveisiä Paratiisisaarelta!”, en valehtele yhtään. Joku voi olla toista mieltä, mutta mielestäni ongelmat pitää nähdä mahdollisuutena kokea ja oppia jotain uutta. Haasteet ja vastoinkäymiset vahvistavat myös täällä saarella. “Asenne auttaa aina!” on mottoni, joka kummasti rauhoittaa, kun myöhästyt 5 minuuttia lautasta ja jäät vähintään tunniksi odottamaan seuraavaa. Onpahan aikaa rentoutua suolaisessa merituulessa, kuunnella lokkien kirkunaa ja lukea kirjaa, joka on aina laukussa kaiken varalta. Täällä saarella eletään ihmisen kokoista elämää!
Terveisin Maria-Theresa
Paratiisisaaren asukas, leijonaemo ja Satakieliohjelman vertaistukihenkilö
_____
Juttu on osa Terveisiä perheestä -sarjaa, jossa kuulovammaisten lasten vanhemmat kertovat kuulumisia arjestaan ja elämästään.
