Nuoret vertaistukihenkilöt kouluttautumassa Villa Elbassa

 

Helmikuisena perjantai-iltana kokoonnuimme, me koulutuksen vetäjät ja joukko nuoria eri puolelta Suomea, Kokkolaan, Vanhaan Villa Elbaan, meren äärelle. Paikka itsessään henkii historian havinaa, ja oli miellyttävää kokoontua Villan olohuoneeseen tutustumaan toisiimme ja aloittelemaan yhteistä viikonloppua.

Jo ensi hetkistä kävi selväksi, että meillä oli loistava, elämää syvällisesti pohtiva ja toimintaan mukaan heittäytyvä nuorten joukko kasassa. Nuorilla oli jo mielessään monia ajatuksia siitä, millaisia ominaisuuksia vertaistukihenkilöllä on hyvä olla: ” malttaa kuunnella”, ”osaa jutustella ja luoda tunnelmaa”, ”on rento, niin ettei toisenkaan tarvitse jännittää”. Ja ennen kaikkea: ”ei häpeä itseään ja kuulovammaansa”. Näistä ajatuksista oli hyvä lähteä ponnistamaan kohti viikonloppua. Illan aikana heittäydyimme vielä pohtimaan omia vahvuuksiamme ja jakamaan niitä toisillemme.

Mukanamme oli pitkän linjan nuorten tukihenkilö Soumitro jakamassa omia ajatuksiaan ja ohjaamassa vapaa-ajan viettoa vastuuvetäjä Ninan kanssa. Iltaisin Nina ja Soumitro pitivät huolen, ettei aktiviteetti loppunut kesken ja yöt tulivat nukutuiksi. Nina avaa viikonlopun vapaa-ajan osuuksia omassa kirjoituksessaan. Yksi kaipasi avantoa, toinen saunaa, joku yhteistä kivaa, pelaamista ja läsnäoloa. Toiveita oli yhtä monta kuin osallistujia ja siitä kaikesta syntyi verraton vertaisviikonloppu – yhdessä jakamista ja hetken matkaa rinnalla kulkemista.

Lauantai-aamu avautui aurinkoisena ja auringon säteiden kanssa kilpaa säihkyivät nuorten silmät, kun ”synnytimme” tuettavan nuoren perhepiirin näkyväksi sukupuuksi.

Nuoret osasivat kehittää kuviteltuun perhepiiriin, jopa ”amerikan malliin”, mutta samalla tuli myös näkyväksi millaisia ilmiöitä ajassamme liikkuu ja kuinka lähelle ne asiat tulevat meitä arjessa. Draamaharjoituksissa tuli vastaan monenlaista: Ei ole niin outoa, että ”Sukulan pojalla” on kaksi perhettä, juopottelevan isä n lisäksi rikas irakilainen isäpuoli, sisarpuolia sekä arveluttava kaveripiiri. Ehkä tuo kaikki osuu harvemmin yhden ihmisen kohdalle, kuka tietää, mutta draamaharjoituksissa nuoret pääsivätkin sitten kohtaamaan näitä ilmiöitä turvallisessa ja tutussa porukassa.

Harjoituksissa pääsimme eläytymään niin tukijan kuin tuettavan asemaan. Nuoret olivat loistavia sukeltaessaan rooleihin ja tuodessaan tarinaan mukaan arjessa kokemiaan asioita. Tilanteet olivat koskettavia, välillä teki kipeää ja jokainen joutui oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla kävimme myös läpi, kuinka rajata vertaistukihenkilön roolia ja ohjata tuettavaa nuorta verkostossaan eteenpäin, mikäli hän tarvitsee muuta tukea.

Syvensimme aihetta vertaistukihenkilön ominaisuuksista ja roolista lisäksi ryhmätöiden merkeissä. Iloisen naurun ja puheen pulpahtelun joukossa keskusteltiin myös syvällisesti toisen kohtaamisesta. Miten kuuntelen ja otan vastaan toisen huolen ja joskus jopa ahdistuneisuuden? Hyppäänkö tunteiden mukana samaan ojaan vai etsinkö hätääntyneenä pitkää oksaa, jonka ojentaa toiselle? Vai voisinko asettua kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa – kuulla oikeasti se mitä toinen minulta odottaa.

Kohtaavan kuuntelun harjoituksissa konkretisoitui niitä tunteita ja tunnelmia mitä minussa itsessä herää, kun toinen ei kehollisesti osoita kuuntelevansa minua. Kahden minuutin aikana jo unohtaa mitä itse oli sanomassa, turhautuu ja tuskastuu jopa niin, että alkaa käyttäytyä provosoivasti tai lopettaa puhumisen kokonaan. Saimme nähdä ja kuulla erilaisia tapoja reagoida toisen ihmisen käyttäytymiseen. Tunnetilat tulivat jaetuiksi ja nuoret lähentyivät toisiaan luottamuksen kasvaessa. Nuorten omien voimavarojen tunnistamista ja omaa jaksamista tarkasteltiin hyvinvoinnin käden kautta. Jokainen mietti ja arvioi kohdallaan millä mallilla omassa elämässä nämä osa-alueet ovat. Tunnistamalla asioita ja tunteita itsessäni ja elämässäni voin tunnistaa niitä toisessa.

Viikonlopun aikana kävimme läpi myös teoriaa tukihenkilötyön periaatteista ja some-auttamisesta. Työmuodot ja kanavat kehittyvät ja lisääntyvät muuttuvan teknologian myötä. Oli ilo huomata kuinka valveutuneita netin käyttäjiä nuoret ovat, taitavampia somekäyttäjiä kuin me aikuiset. Oppimista tapahtui myös kouluttajilla.

Pohdintaa syntyi myös siitä, olisinko itse toivonut vertaistukihenkilöä? Ehkä olisin, jos olisin tiennyt mikä sellainen on. Missä tilanteissa sitä olisin hyödyntänyt? Miten olisin vertaistukihenkilön tavoittanut? Oivaltavia kysymyksiä, joiden pohjalta voi myös kehittää tukihenkilöidemme näkyvyyttä. Satakieliohjelmalla on koulutetuissa vertaistukihenkilöissä valtavan hieno resurssi, jonka haluamme saada nuorten, perheiden ja isovanhempien osalta laajemman joukon tavoitettavaksi.

-Teksti ja kuvat: Satakieliohjelman perhekonsultti Maarit Engberg