Hyvästä priimaksi – koulutuskoonti 30.11.2012
Satakielen ja Ear Fondationin marraskuisen koulutuksen toinen päivä (30.11.2012) valkeni kaameassa lumimyräkässä. Ihmiset tulivat ovesta tuulen tuivertamana ja moni vähän, tai vähän enemmän, myöhässä. Tätä aamua ei brittiluennoitsijammekaan unohda ikinä: taksimatka hotellilta koulutuspaikalle sisälsi yllättäen päivän jumpan, kun taksi juuttui lumikinokseen ja auto täytyi työntää naisvoimin kinoksesta pois. Womenpower!
Koulutuspäivän teemana oli ohjausosaamisen kehittäminen ja vanhempien kohtaaminen. Olihan mielenkiintoinen päivä! Varsinaista koulutuskoontia keskusteluntäyteisestä päivästä on mahdotonta tehdä, mutta muutamia asioita keskusteluista voi nostaa esiin.
Tunteita ja tietoa
Lapsen kuulovamma on vanhemmille aina järkytys. Se saakin olla järkytys; suunnitelmat vauva-ajasta, lapsen kasvusta ja perheen elämästä menevät uusiksi. Elämän hiljaa mielessä suunniteltuun pelikirjaan eivät kuulu kuulovamma, kymmenet sairaalakäynnit, arvioinnit tai kuulovamman aiheuttamat tunnemyrskyt. Kuulovamma voi ja saa olla myös pelottavaa. Joskus on kuullut sanottavan, että vanhemmat eivät hyväksy lastaan, jos he tuntevat negatiivisia tunteita, koska lapsella on kuulovamma. Ei, ei ja ei. Tunteet kuuluvat elämään ja tunteet ovat aina oikeita. Vanhemmat voivat ja saavat tuntea kaikenlaisia tunteita: surua, alakuloa, pelkoa, pettymystä, epäuskoa, hämmennystä, haavoittuvuutta, epäonnistumista. Ehkä vihaakin. Usein vihan takana on pelko tai epävarmuus omasta olemisesta – pelottavalla epämukavuusalueella ei ole kenestäkään meistä kovin kiva olla.
Tunne edellä kohti tietoa!
Kuuloalan ammattilaiset ovat valtavan taitavaa sakkia (öhöm, kuka sen kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse). Ammattiroolissa on helppo olla, olla ammattilainen vanhemmalle. Mutta entä jos lääkäri, kuulontutkija tai puheterapeutti ajattelisikin itsensä vanhempien valmentajana, ei tilanteen fiksaajana tai ongelmanratkaisijana? Entä jos vanhempien tunteille annettaisiinkin tilaa, uskallettaisiin ottaa suru vastaan eikä piilouduttaisi vahvan ammatillisuuden ja tietotaidon taakse? Jos ottaisimme ihmiset vastaan ihmisenä, ei ammattilaisena? Lupaan itseni ja muiden ammatilaisten puolesta, että me varmasti yritämme parhaamme. Aina. Mutta on hyvä myös pysähtyä miettimään omia toimintatapoja, asenteita, olemusta ja roolia. Olisiko sittenkin jotain kehitettävää? Olisi. Aina.
On tietenkin tärkeää, että ammattilaiset antavat vanhemmille tietoa. Mutta jos lääkäri tai puheterapeutti kuuntelee herkästi “kolmannella korvalla” aistien, tunnistaa ja ottaa vastaan vanhemman tunteen kysymyksen takaa (esim. Voikohan lapseni käydä tavallista koulua? –> epävarmuus ja pelko tulevasta) ja kommentoi vanhemman tunnetta (esim. Tulevaisuus mietityttää ja ehkä vähän pelottaakin sinua varmasti), on vanhemman helpompi ottaa vastaa myös tietoa. Erään brittivanhemman sanoin: “I still have the same feelings but they are not controlling me anymore”. Tunne edellä kohti tietoa!
Luota itseesi, sinä osaat!
Itseensä luottavat vanhemmat ovat parasta mitä lapsi voi saada. Vanhempien voimaannuttaminen ja itseluottamuksen vahvistaminen ovat hyvin tärkeitä tavoitteita kuuloalan ammattilaisille. Ammattilaisten tulisi luopua tietämisen tilasta ja luottaa kohtaamisen voimaan sekä kannustaa vanhempia luottamaan omaan osaamiseensa. Kuulovammainen lapsi on kuin piilossa oleva lahja. Vanhempien vain täytyy löytää lahja. Ja kun elämässä on haastavia lahjoja, on elo mielenkiintoista.
ps. Huomisesta alkaen jouluaattoon saakka Satakielen kielisato -blogissa tapahtuu joka ikinen päivä, kun joulukalenteri lähtee liikkeelle! Wuhuu!
